Coton de tuléarin juuret ulottuvat aina 1600-luvulle, jolloin espanjalaiset kuljettivat pieniä lyhytkarvaisia bichon tenerife-jä Kanarian saarille. 1600 -luvulla Teneriffan saarilta vietiin bichon -sukuisia koiria Madagaskarilleja läheiselle Reunionin saarelle. Näistä koirista kehittyi bichon reunion, jolla oli puuvillamainen pitkä turkki. Coton reunion on sittemmin hävinnyt, mutta sen jälkeläisiä ilmestyi merimiesten mukana ja orjakaupoissa uudestaan Madagaskarin satamakaupunkiin Tuléariin 1600-luvulla, jonka mukaan rotukin on nimetty. Coton de tuléarin ottivat omakseen ja tekivät suosituiksi Intian meren saarilla asuva heimomonarkia Merina siirtomaavallan aikaan. He ilmeisesti myös risteyttivät coton de tuléareja ja Morondavan metsästyskoiraa keskenään. Coton de tuléarista tuli ”Madagaskarin kuninkaallinen koira”. 1900-luvulle asti tavalliset ihmiset eivät saaneet omistaa ollenkaan coton de tuléareja, ja ne olivat erittäin arvokasta kauppatavaraa. Madagaskarilta ranskalaiset uudisasukkaat toivat coton de tuléareja mukanaan Eurooppaan. Coton de tuléar on niistä yksi harvoista afrikkalaisista roduista, joka on suosiossa vielä tänäkin päivänä. Suomeen rotu saapui vuonna 1989.
Koirien otaksutaan alun perin joutuneen saarelle Afrikan ja Madagaskarin välisessä salmessa (Mosambique Channel) haaksirikkoutuneesta laivasta. Nokkelina koirina ja taitavina uimareina ne olivat uineet rantaan ja asettuneet asumaan saarelle villiintyen saaren erämaihin. Saarella kuhisevat kaimaanit aiheuttivat niille todellisen uhan, mutta ne selviytyivät siitä älynsä ansiosta. Ne onnistuivat ylittämään joet ja välttämään nämä väijyvät saalistajat huiputtamalla niitä: Ne kerääntyivät laumaksi joen rannalle ja saivat saalistajat kertymään lähelleen joen leveään kohtaan, jopa kiipeämään rantapenkalle. Sen jälkeen ne itse nopeasti siirtyivät aiemmin etsimäänsä joen kapeikkoon, mistä uivat yli ja katosivat erämaahan. Cotonien villin ja hurjan luonteen kerrotaan auttaneen niitä suojautumaan suurilta saalistajilta. Näitä käyttäytymismalleja ja luonteenpiirteitähän näemme monissa omissa cotoneissamme, jotka viihtyvät ja jopa temppuilevat veden äärellä ja vetävät joskus meitä itseämmekin nenästä ilman suurtakaan tunnontuskaa. Ja miten hyvin ne viihtyvätkään metsissä ja mutalammikoissa.
Laivahaaksirikon jälkeisinä lähes 500 vuoden aikana osa cotoneista eli villeinä saaren metsissä ja osa otettiin asukkaiden huostaan asumaan. Niitä opetettiin moniin tehtäviin, ja ne avustivat ihmisiä metsästyksessä ja vartioinnissa. Kauneutensa ja vahvan persoonallisuutensa vuoksi niitä tarjottiin Madagaskarin kuninkaalle ja ylhäisölle lahjoina, joiden avulla ovet avautuivat rikkaisiin koteihin. Tästä syystä useat Espanjan imperiumista peräisin olevat rodut ovat päätyneet saaren aristokraateille. Aateliston etuoikeudet ennen Ranskan vallankumousta olivat satumaiset. 1300-1700 luvuilla tavallinen kansa sai omistaa vain yhden vahtikoiran. Vain aatelisilla sai olla useampi koira, ja ”rahvas”, jolla oli enemmän kuin yksi koira, saatettiin tuomita kuolemaan. Kun Merina-monarkia otti cotonit omakseen, oli vain aatelistolla oikeus omistaa näitä koiria ja silloin cotonista tuli ”Madagaskarin kuninkaallinen koira”. Madagaskarin kuninkaallisesta koirasta on julkaistu jopa postimerkkejä.
Etinne de Flacourt, maantieteilijä ja Fort Dauphinin kuvernööri kuvailee jo vuonna 1653 erään koiran, jolla on merkittäviä yhtäläisyyksiä nykypäivän cotoniin: ”Saarella on joukko pieniä ja pitkäkuonoisia koiria, joillakin on pitkät jalat ja joillakin lyhyet kuten ketuilla. Jokunen on valkoinen. Ne ovat peräisin Ranskasta tuoduista puhdasrotuisten risteytyksistä ja säilyneet. Niitä on käytetty villisian metsästyksessä.”
Aikoinaan cotoneita pidettiin raakoina villisian metsästäjinä. Niillä oli luontainen kyky kerääntyä laumoiksi metsästämään. Niiden ruumiinrakenne oli karkeampi kuin nykyään ja ne olivat suurin piirtein ketun kokoisia sekä villiluontoisia. Rohkea luonne, tarmo, huomiota herättävä kimeä haukunta ja älykkyys antoivat cotoneille kyvyn metsästää villisikoja, joita ne hallitsivat suurella ketteryydellään. Tästä syystä cotoneita ihailtiin. Lopulta, kun varsinaisia hyötyominaisuuksia ei enää tarvittu, cotonista tuli seurakoira. Jokainen useamman kuin yhden cotonin omistaja löytää nykyisin tästäkin tarinasta varmasti tuttuja viehättäviä piirteitä omia koiriaan katsellessaan.
Eli de Lucan kirjan Coton’s World mukaan vuonna 1966 ryhmä henkilöitä, joihin kuului Mr. Louis Petit, perusti Madagaskarille ”Société Canine de Madagascar” –nimisen yhdistyksen, joka haki FCI:ltä tuolloin rodun hyväksyntää. Hyväksyntä tuli muutamia vuosia myöhemmin. FCI hyväksyi rodun vuonna 1971. FCI:ssä rodun vastuumaa on Ranska, ja siellä coton de tuléarit pääsivät en-simmäisen kerran näyttelyyn. Ranskassa on myönnetty myös rodun ensimmäiset valionarvot. Mr. Petit vahvisti innokkaana rodun asiantuntijana tarinan laivahaaksirikosta, mutta kuitenkin esitti myös toisen. Sen mukaan espanjalaiset kauppiaat toivat Madagaskarille erilaisia bichon-tyyppisiä koiria (bichon =karvainen partainen) seurakoiriksi ja on mahdollista, että coton kehittyi juuri näistä. Joistakin lähteistä löytyy tietoja, joiden mukaan cotonissa olisi bedlingtoninterrieriä, josta kaarevaselkä ja pitkähköt jalat sekä harmaa tai vaalenpunainen ihonväri voisivat olla peräisin. Perhoskoirista puolestaan epäillään olevan peräisin tassujen hapsuiset reunakarvat sekä tricolour-variaatiot ja korvien malli.
Käsikirjassa ”La Société Canine de Madagascar” on Elizabettan (Eli de Luca) kirjan mukaan kap-pale, jossa kuvataan Madagaskarin seurakoiria. Tuo kirja listaa tähän ryhmään mm. chowchown, dalmatiankoiran, bulldogin, mopsin, kääpiöpystykorvan, kääpiöpinserin, chihuahuan, pekingeesin, bichon maltesen ja coton de tuléarin.
Elizabetta kertoo kirjassaan siitä, miten ryhmä eksperttituomareita, joihin kuului Mr. Leblond, Mr. Triquet ja Mr. Petit tapasivat Madagaskarin saarella tutkiakseen rotua. He kirjoittivat silloin ideaali-cotonin kuvauksen, eli siis ensimmäisen rotumääritelmän.
Ensimmäinen coton de tuléar, jolla oli virallinen sukutaulu (ilman tunnettuja esi-isiä) julkaistiin 12.4.1972 kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Ensimmäinen coton, joka saavutti arvostelun 1 Ecc CAColi U’Rick, mustavalkoinen uros, joka oli syntynyt 2.1.1971 ja jonka rekisteröinti vahvistettiin 23.11.1972. Näitä madagaskarilaisia rekisteröintejä saattaa löytyä läheltä rodun nykyisten esivanhempien sukutauluja R.I.M.stä (Malagasy Register Initial), mikä tarkoittaa, että rekisteröinti on tapahtunut koiran fenotyypin (ilmiasun eli ulkonäön) mukaan eikä genotyypin mukaan. Tästä syystä sukutauluihin täytyy saada 4 sukupolvea, jotta voidaan varmistaa rodun geneettistä stabiliteettiä (Eli de Luca).
Valitettavasti Société Canine de Madagascar” jäädytettiin, eikä seuraavan 12 vuoden aikana rekisteröity yhtään cotonia alkuperäiseen rekisteriin (R.I. Register Initial). Uusi toiminta alkoi vasta 1984. Kesäkuussa 1984 pidettiin Madagaskarin Hilton hotellissa koiranäyttely, johon oli ilmoitettu 8 cotonia. Näistä tuomari hyväksyi vain 4. Nämä koirat arvosteltiin seuraavalla tavalla:
Erinomainen Milou, omistaja Ola Ell
Erinomainen Balita, omistaja Randriamananja
Erittäin hyvä Bao, omistaja Randriamananja
Erittäin hyvä Bouba, omistaja Rakotomavo
Vuonna 1972 muutama coton rekisteröitiin Madagaskarilla. 1990-luvulla rotu alkoi saavuttaa suosiota Ranskassa. Luonteensa, eksoottisen historiansa ja teddykarhumaisen suloisen ulkonäkönsä takia rodusta on tullut myös muotioikkujen uhri. Cotoneita alkoi näkyä enenevässä määrin näyttelykehissä, mutta myös agilityssä ja junior handler –kilpailuissa.
Rotu on ollut Suomessa jo 30 vuotta. Ensimmäinen coton de tuléar tuotiin vuonna 1989 Saksasta. Suomen kanta alkoi pian voimakkaasti kasvaa. Ensimmäinen pentue Suomessa syntyi Kin-Sei kenneliin 3.5.1990, samana vuonna rekisteröitiin kaksi muuta pentuetta, toinen Kin-Sei ja toinen Kultatassun kenneliin. Muita varhaisia kasvattajia Suomessa olivat Albesco, Ceetan, Cloudlet’s, Guajiro, Yarizan ja Sarow´s.
